Päättäjyyttä päin
12.09.2011 22:36
Pohdittiin muuten kirjallisuuspiirin liepeillä kunnallispolitiikassa toimimistakin (onhan se kunnallispoliittinen kirjallisuuspiiri). Olemme erilaisissa elämäntilanteissa, ja olemme olleet vielä erilaisimmissa. Yksi meistä pohti, lähteäkö ehdolle seuraaviin vaaleihin, koska töihin liittyvät, tämänhetkiset kuviot vievät niin paljon aikaa ja energiaa.
Yritin suostutella osallistumaan niillä resursseilla, joita on. Kun poikani olivat pienempiä ja välillä piti joustaa luottamustoimien suhteen heidän vuoksensa, tein sen täysin vailla omantunnontuskia. Syystä se varahenkilöjärjestelmä on.
Kaikenlaisilla ihmisillä on nyt vaan oltava mahdollisuus osallistua saamatta syyllistämistä osakseen. Luottamustoimia on monenkokoisia. Se on selvä, ettei varmasti kannata tavoitella kaupunginhallituksen puheenjohtajuutta, jos on ajankäyttöongelmia, mutta esimerkiksi valtuusto kokoontuu vain kerran kuussa, ja kesällä sitäkin harvemmin. Valtuustotyöskentelyyn liittyy kyllä myös oman ryhmän kokoontumisia, mutta (ennestäänkin) kiireinen ihminen selviää kyllä siitä. Demokratia on saavutettu etu, ei siitä pidä luopua. 
Minä olen tainnut nyt ensimmäistä kertaa joutua livetilanteeseen, jossa toinen päättäjä sanoo yhtä yhdessä kokouksessa, ja sitten ihan toista toisessa, kun on uudet ihmiset ympärillä. Hämmästellen katselen, että sellaisia on ihan oikeasti vielä olemassa?
Yläjärven Topi on kertonut ministeriajoistaan, kuinka joutui sanomaan eräälle kanssatoimijalleen jotensakin näin: ”Olisiko kohtuuttomasti vaadittu, jos mielipiteesi säilyisi samana, vaikka seura vaihtuu?” Mutta tässäkin tapauksessa kyseessä on ollut niin ihmeellinen ilmiö, että siitä Topi kertoilee vielä melko pitkään ministeriaikansa jälkeen.
Kaupunginhallitus kävi tänään koulua. Minä ehdin mukaan Martti Ahtisaaren koululle, jossa pidimme kokouksemme. Ovat ne koulut hiukan muuttuneet sitten omien aikojen. Interaktiivinen taulu…Käsittämätön. Ainoastaan ruokailua sillä ei voi hoitaa, mutta melkein kaiken muun voinkin.
Ihmekone
Minä sain äsken palautetta. Takana on pitkä luottamustoimipäivä. En jaksanut käydä kaupassa, vaan siirsin sen huomiseen. Meillä ei siis ole maitoa. Poikani sanoi: ”Me ollaan köyhiä, ei edes maitoa.” Kerroin kyseessä olevan enemmänkin jaksamisjuttu. Poika suositteli tunnustamaan tilanteen, koska vain siten voi saada muutoksen aikaiseksi. Jopas nauratti.
Ihme tosiaan
09.07.2011 9:35
Että SDP:n ministerijoukolle avustajia SAK:sta ja STTK:sta? Tämäpä nyt tosi ihme. Tai ihan oikeasti se ihmettelijöiden hurskastelu. Miten hankalaa on ymmärtää, että koska SDP on työväenpuolue muutenkin kuin jonkun mainostoimiston keksimän kampanjan aikaan, niin se näkyy?
En usko ollenkaan, että ihmisiä valittaessa avustajiksi ministereille on otettu ammattiliittojen keskusjärjestöjen nimilistat ja valkattu sopivimmat. Meidän ihmisemme toimivat samoissa paikoissa, koska meillä ihan oikeasti on paljon samoja tavoitteita.
Minunkin aurinkoisen lomapäiväni ohjelmaan kuuluu kertoa politiikan kuulumisia ammattiliitto PRO:n Kuopiossa vieraileville jäsenille. Olen sekä demarikaupunginvaltuutettu että ammattiliittoni luottamushenkilö ollen työpaikallani niin työsuojeluvaltuutettu kuin varaluottamusmies. Näitä kahta puolta minusta on kovin vaikea erottaa.
Eikä pääsyy molemmissa toimimiseen ole siinä, että pääsen jotenkin vähän hämärällä tavalla koplaamaan asioita yhteen. Syy on siinä, että molemmissa liikkeissä – niin SDP:ssä kuin ammattiliitoissa, eli tässä tapauksessa PRO:ssa – ollaan työpaikkojen ja työntekijöiden asialla.
Tuo valittujen ihmisten luokittelu vain esim. SAK:n toimijoiksi muistuttaa maakuntalehtien määrittelyä jälleen ministeriksi valitun Tuomiojan kohdalla. Hihittelin lukiessani korkeintaan neljän määrittelyn joukosta ”entinen teiniliiton aktiivi.” Onneksi ei ollut ainoa määrittely.
Ja kuka uskoo, ettei tarkoituksena olisi valita parhaita ihmisiä tehtäviinsä? Keskusjärjestöillä on varmasti ollut riittävästi hartioita niin haasteiden tarjoamismielessä kuin taloudellisesti saada palvelukseensa näitä ihmisiä.
Sanonta ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää” pitänee paikkansa. Olen kautta vuosien sanonut jälkikasvulleni useita kertoja näin: ”Mä olen tosi huolissani tuosta sun…”. Huolenaihe on voinut olla milloin mitäkin.
Esikoisellani on siis jo ajokortti. Kuten kerroin, olin maanantaina viinijuhlilla, ja pojuni sekä vei että haki minut sieltä. Syynä oli se, että tällä tapaa on mahdollisuus alkumaljan kohottamisen jälkeen nauttia lasillinen vielä ruuan kanssa. Keskiviikkona kävin sitten ystävän kanssa syömässä, ja olin autolla. Kysellessäni torstaina viestillä pojultani, veisikö hän illalla jälleen viinijuhlille, hän päivitteli ”jokailtaisia” menojani ja viesti: ”Olen kyllä tosi huolissani tuosta sun alkoholin käytöstäsi.” Mä alan kohta olla huolissani tuon nuorukaisen huumorista.
Olin maanantain jälkeen aika ankara viinijuhlille. Torstai oli varmasti paras ilta noilla juhlilla vuosiin. Saattoi johtua Apulannastakin. Joku tykkäsi Cheekistäkin.
Cheekin kaveri
Meidän kylällä
28.04.2011 21:15
Vaaleista on 1,5 viikkoa, ja rytminvaihdos on tapahtunut. Vähän kuin pyörällä ajaessa vaihtaisi vaihdetta, ja hetken ronksumisen jälkeen se vaan loksahtaa paikoilleen. (Älkää ihmetelkö näitä hienoja teknisiä termejä – lounasseurueeni on tartuttanut tämän tänään. Puheenaiheinamme olivat autonrenkaat ja halkojen pilkkominen apuvälineillä.)
Kampanjointi on viimeisinä viikkoina tosi intensiivinen puristus, joten henkinen siirtymä ajatuksissa arkeen ei käy ihan sinä vaaliyönä. Vaan nyt hiljakseen alkaa kunnallispolitiikka saada vallan ajatusten yhteiskuntapoliittisessa osiossa. Kai teilläkin on sellainen?
Pääsiäisen aikana kävin ystäväni kanssa paikassa, jossa oli tarvetta esitellä itsensä. Vastaus esittelyyni kuului: “Ai niin, sinä olet vaali-ihminen.” Jatkossa esittelen itseni sanoen: “Hei, olen Neeta, ja minulla on vaaliongelma.”
Tänään oli kaupunginhallituksen suunnittelukokouksessa isoja ja tärkeitä asioita. Pohdittiin ikäihmisten palveluiden järjestämistä. Ja niissä on miettimisen lisäksi tekemistäkin. Onneksi listalta löytyi maininta toimenpideohjelmasta. Selvitykset ilman toimenpiteitä ovat…ovat…no, roskaa. Ja hukkaan heitettyä aikaa. Niin kun muuten on sellaisen kokoukseen osallistujan, joka ei ole vaivautunut tutustumaan etukäteen tulleeseen materiaaliin, kysymyksetkin.
On vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka tulevat kokousmateriaalin kanssa paikalle esittäen olettamuksia ja kommentteja, jotka tietäisivät turhaksi, jos olisivat vilkaisseet niitä ihan sitä varten lähetettyjä papereita. Vaan meitä on moneksi.
Se toinen tärkeä tänään oli Kuopio-Suonenjoki-kumppanuusselvitys. Kesäkuussa päätämme, mihin suuntaan yhteistyötä kehitämme. Alamme sitä purkamaan, syvennämme yhteistyötä tai aloitamme kuntaliitosvalmistelut. Pian tämän tiedämme.
Torikahvikausikin on alkanut. Viikon sisällä olen niitä muutamat juonut, vaikken Martta-kahvioon ole vielä päässytkään. Seuran yllätyksellisyys on kahvin jälkeen parasta.
Yksi arkeen palauttaja on ollut melkoisen vahva vatsatauti, jota poikani ovat poteneet. Sitä kylpyhuonetta pestessä palaa rivakoin askelin arkiseen menoon.
Riemukasta
12.04.2011 8:29
Eilen oli vaalien ehdottomasti tärkein päivä. Merkittävä koko elämässäni, jos tarkkoja ollaan.
Olin ajatellut, että äänestäisimme sunnuntaina ja tekisimme siitä pienen juhlan, kun esikoinen todella äänestää nyt ensimmäistä kertaa. Eilen kampanjoimme torilla ja lähdin siitä kohti Sektoria. Partasen putiikin kulmalla melkein törmäsin poikaani.
Kaupungintalolla on ennakkoäänestyspaikka, ja siinähän äärellä olimme. Teimme pikapäätöksen, ja kävelimme äänestämään. Siinä perätysten jonotimme ja äänemme annoimme. On sanottava, että tunsin suorastaan riemua. Sitä voisi varmasti pohtia pitkäänkin, miksi se tuntui niin loistavalle, mutta se vaan tuntui.
Aikuiseksi kasvanut lapseni käytti oikeuttaan. Tuolla hetkellä hänellä oli valtaa saman verran kuin kellä tahansa muulla yhteiskunnassamme. Tämä osuu minulla johonkin oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja vanhemmuuden hermoon. Tulen muistamaan tuon hetken siihen saakka kunnes kuolen tai vaihtoehtoisesti dementoidun.
Ennen kuin dementia saa vallan, yritän laatia teille listan, millaiset asiat ihmisillä on päällimmäisinä mielessä, kun tulevat juttusille. Ehkä jo tänä iltana siihen pääsen!
Tänään kampanjoimme Vuorelassa, Kuopion torilla ja Saarijärvellä. Tervetuloa tapaamaan! Vuorela klo 10, tori viimeistään klo 12, Saarijärvellä klo 15.
TYÖ
26.03.2011 0:34
Toinen pojuistani aloitti työt lehtimyyjänä koulun ohella. Ensimmäisen viikon aikana olen tilannut vasta yhden lehden ja siskoni kuulemma tilaa ensi viikolla. Vähän epäreilua, että mun tilatessani poikani myyntivalikoimassa oli vasta kaksi lehteä. Sisareni ilmeisesti saa valita useammasta. Ensi viikosta alkaen minulle tulee sitten kaksi kuvalehteä.
Toinenkin pojistani teki töitä. Hankki ajokorttirahat mainoksia jakamalla. Aika monta kertaa tuurasin. Silloin vähän harmitti, kun poika oli itse joululomalla Jyväskylässä ja lupasi puhelimitse tuurata viereisenkin piirin. Mun oli pakko lähteä töistä aiemmin ehtiäkseni jakaa nuo mainokset. Tämä seuraavan polven työnteko ei ole ihan mutkatonta. =) Mutta hyvä se tietenkin on. Nuorna vitsa väännettävä jne.
Olen muuten välillä aina pysähtynyt miettimään kauniita suomalaisia sanontoja. ”Sopii kuin nyrkki silmään.” Hymyilyttää aina humaaniutensa vuoksi.
”Tulee kuin apteekin hyllyltä.” Ilmeisesti kyse on reseptilääkkeestä, tai sitten puhutaan itsepalvelusta.
Vastavuoroisuuttakin olen hiljattain pohtinut. Olen menneinä vuosina osallistunut erään kuopiolaisen kylän tapahtumiin. Kyläläiset ovat kutsuneet päättäjiä tilaisuuksiinsa. Ystäväni on pitänyt minut ajan tasalla näistä tilaisuuksista, joten olen osallistunut. Kyläyhdistyksen johtokunta on nyt tehnyt päätöksen vaalikampanjani tukemisesta. He sanoivat, että koska olen ollut kiinnostunut heidän asioistaan, he haluavat nyt olla kiinnostuneita minun asioistani. Hyvälle tuntuu.
Ei maailma tietenkään siihen perustu, että autat niitä, jotka sinua auttavat, mutta kohtuullista sen on (ja nyt en tarkoita ko. kyläyhdistystä. Ihan ilman tätäkin olisivat minut jatkossakin tilaisuuksissaan nähneet.).
Osalle meistä on helpompi auttaa toista kuin ottaa apua vastaan, ja päinvastoin. Maailmassa riittää hämmästeltävää päivittäin.
Vaan siitä työstä piti vielä sanomani. Tarjoamme aitionpaikan keskusteluun työstä ja työelämästä 9.4. klo 16 Sektorin kahviossa. Siellä on kivoja vierailta, mutta kerron heistä lisää myöhemmin.
Lauantaina nähdään yhdentoista aikoihin Kuopion torilla. Asian ohella keittoa tarjolla.
Tasa-arvon Pohjois-Korea?
06.03.2011 10:51
Kansan parissa elää uskomus, että sisarukset tekevät lapsesta vähemmän itsekkään. Tiedä häntä, mutta minulle sisarukset opettivat ainakin tasa-arvoa. Yksi lapsuuteni ja nuoruuteni kokemuksista on jäänyt hyvin mieleeni. Asuimme talossa, jota lämmitettiin pääasiassa puulla. Veljeni joutuivat osallistumaan kotitöihin muun muassa tiskaamalla, joten vaativat minua, pienintäkin (tuolloin noin 12-vuotiasta), osallistumaan puiden pilkkomiseen.
Niin minä sitten osallistuin. Muistan, kun olin kellarissa puuliiterissä, joka pelotti jo pimeytensä vuoksi, ja lähinnä kai raivosta silmät kyynelissä pilkoin puita. Tai ainakin yritin. En muista sitä toiste tehneeni, eikä mielessäni kyllä ole kuvaa veljistä usein tiskaamassa. Viesti meni kuitenkin perille, ja minusta veljieni vaade oli oikeutettu.
Tapaan lukuisia ihmisiä pohjoissavolaisilla toreilla. Tasa-arvo on mainitsemattakin esillä monissa puheenvuoroissa ja kohtaamisissa. Taannoin tervehtimässä kävi isä, joka on joutunut taistelemaan eron jälkeen yhteydestään lapseensa. Voitte uskoa, että näin onnellisen näköisen isän lapsensa kanssa.
Vaalien alla ehdokkaat kuulevat paljon näkemyksiä siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa pitäisi kehittää. Usein ne ovat yksityiskohtia, jotka tavalla tai toisella sivuavat kertojan elämää. Mielenkiintoista on ollut, että melkein joka torikerralla joku on halunnut tulla kertomaan asioiden olevan pääsääntöisesti kohdallaan. Nämä kertojat eivät ole niitä, jotka tulevat Mersulla torin reunalle.
Kun viimeksi olin Kuopion torilla, tätä tarinaa kertoi jo eläkkeellä oleva lapsensa yksinhuoltajana kasvattanut rouva. Ravintolassa työuransa tehnyt rouva ei kehunut isoa eläkettä, vaan kertoi, miten sitä selvittiin, eikä valittamista ollut vieläkään.
Niin, meillä on oikeasti melkoisen hyvä yhteiskunta, vaikka on siinä parannettavaakin. Täydellistä emme taida siitä koskaan saada, kunhan pystyisimme pitämään suunnan kohti parempaa.
Lehtisen Lasse kertoi muuten viikko sitten olleessa vaalijuhlassamme kuvaavan tapahtuman. Hän oli jutellut kuljetusalan yrittäjän kanssa, jolla työt ovat käyneet vähiin naapurissa olleen paperitehtaan hiljennyttyä. Yrityksen kallein investointi, rekka, seisoo pihassa, eikä ajoon tarvitse lähteä, kun ei niitä ole. Tuo mies oli sanonut, ettei hän oikeastaan kaipaa parempaa työelämää, kun hänelle kelpaisi se vanhakin. Riittäisi hyvin, jos saisi vanhan työelämänsä takaisin. Rekan kopissa oli hyvä tehdä työtään.
Eivät ihmiset kuuta taivaalta tavoittele, mutta montaa sellaista asiaa kyllä, joihin mahdollisuutta joko parannetaan tai heikennetään eduskunnan päätöksillä. Ollaan tarkkana siellä, hei, kun kohta päästään äänestämään.
Eduskuntavaalikampanjoidessakin kunnallisarki jatkuu. Yksi tuttuni oli melko neuvoton tarvitessaan apua kaupungilta ikääntyneen läheisensä asiassa. Olimme tilanteessa, jossa tarvittu palvelu oli kyllä olemassa, mutta karttaa sen luo pääsemiseksi ei löytynyt. Kyseinen ikäihminen on jo arjessa kotihoidon piirissä, mutta vakituisen työntekijän ollessa poissa sijainen ei osannut/huomannut/ehtinyt tarttua asiaan. Vastaus löytyi, mutta tosi merkillistä reittiä – kysele tutulta, joka soittaa ystävälleen, joka antaa kaupungilla asiaa hoitavan ihmisen nimen, joka lopulta osaa ohjata oikealla polulle.
En kerro tätä moittiakseni kaupungin palveluilta. Kerron tämän siksi, että saisin ymmärrettävällä tavalla kerrottua, mistä pyrimme pois. Kaupunginjohtaja Paronen kuvasi hyvin yhtä syytä palvelurakennemuutokseemme. Hän sanoi, että joissakin tapauksissa nykyisin apua saadakseen pitäisi olla palveluiden asiantuntija.
Toivotaan meidän jo pian pääsevän tilanteeseen, ettei tarvitse, vaan että kaupungista tulee hyvän palvelun ja viestimisen itsestäänselvyys.
Olisin halunnut aamun aluksi katsella eilisen Ykkösaamun netistä, muttei sitä jostakin syystä Areenasta löytynyt. Olisiko kulunut jo loppuun? Ohjelmassa oli vieraana Timo Soini. Vilkaisin sitten sijaistoimintona persujen eduskuntavaaliohjelmaa, jota ystäväni eilen kuvasi ”Suomesta Euroopan Pohjois-Korea” -sanoilla. Yrittäkäähän jaksaa noihin ohjelmiinkin hiukan perehtyä, että tiedätte, mitä olette 17.4. tilaamassa.
Ehdokkaat Röppänen ja Rajamäki. Toinen on jo kansanedustaja.
Tilataan äänestämällä
27.02.2011 12:55
Sitä saa mitä tilaa, väitetään, mutta tulee sitä joskus elämään juttuja tilaamattakin. Esimerkit on omat jokaisen kohdalla niin hyvässä kuin pahassakin. Aina ei tule ajatelleeksi, että lapsesta haaveillessaan tulee tilanneeksi myös murrosiän. Tämä on hyvä sanoa nyt, kun tilauksemme noilta osin on ilmeisesti päättymäisillään. Ei harmita.
Suomalaisilla on vajaat 50 päivää aikaa päättää, mitä tilaavat seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Kuinkahan moni jaksaa aidosti perehtyä vaihtoehtoihin, vai mennäänkö äänestyskoppiin fiilispohjalta? Demokratiassa onneksi jokainen saa valita perusteensakin itse. Nyt alkaa melko hyvin olla tiedossa eri puolueiden vaihtoehdot.
Olen tässä menneinä aikoina pohtinut muun muassa yhteistyötä ja kuluttamista. Minusta tuo torstain hässäköintini on hyvä esimerkki siitä, miten yksin on hankala asioita hoidella. Kun aamuun tuli pieni poikkeus, aika monen ihmisen apu oli tarpeen, että sovitut asiat toteutuivat. Vastavuoroisuus avainsanana, tietenkin.
Kaupankäynnin taustallakin on yhteistyö ja luottamus. Tuossa syksyllä tein yhden hankintapäätöksen, ja vaihdoin toimittajaa eräälle asialle. Toimija, kenen kanssa olin siihen saakka tehnyt yhteistyötä joitakin vuosia, teki tarjouksen. Kun en ollut siitä kovin innostunut, kysyi, voisiko tehdä vielä uuden.
Kerroin, että ei taida kannattaa, hukkaan menisi aika. Tuolloin jäin pohtimaan omaa kulutuskäyttäytymistäni. Olin siis joitakin vuosia ostanut palvelua tältä toimijalta ihan napisematta mistään. Kun sitten aloin pohtia asian uusiksi laittamista, halusivat tehdä tarjouksen, jossa heidän mukaansa näkyy hyvä aiempi yhteistyö. Koska tarjouksensa jälkeen heillä olisi ollut mahdollisuus sitä vielä muuttaa, he eivät minun näkökulmastani siis arvostaneet ollutta yhteistyötämme niin paljoa, että olisivat jo alkuun tehneet niin hyvän tarjouksen kuin vain voivat.
Aika moni äänestäjä on gallupien mukaan vaihtamassa asioidensa hoitajaa. Ja kuten todettua, juuri niillä perusteilla kuin haluaa. Demokratian pitääkin toimia niin, että enemmistön tilaama vaihtoehto toteutuu. Jos ollut meno ei miellytä, vaihtoehtoja löytyy.
Toiveissani on aina ollut, että jälkikasvuni kykenisi hahmottamaan tätä yhteiskuntaa myös arvopohjalta. Pilkahduksia siitä välillä näkyy. Kampanjoimme eilen Kuopion torilla. Kotiin palatessani otin toisen pojan matkalta kyytiin, hän kun oli ollut yötä kaverinsa luona.
Poika astui autoon sanoen: ”Terve. Mikset sä ole kertonut, että SDP haluaa alentaa lapsiperheiden verotusta?” On nuorilla miehillä ollut villiä menoa, kun ovat tietoisia puheenjohtajamme Urpilaisen kommenteista Ykkösaamu-ohjelmassa.
Vuosikertomus
29.01.2011 12:55
Oletteko huomanneet, että pyöreitä vuosia täyttävistä (jopa) kunnallispoliitikoista on ihan lehdissä juttuja? 39 vuotta täyttävistä ei, niinpä käytän blogitilaisuutta hyväkseni ja esittelen teille eloani sopiviksi katsomiltani osin tässä ja nyt. Tämä on siten hyvä, että sisällön saan vapaasti päättää itse.
Syntyessäni on kuulemma ollut kova pakkanen. Minut luultavasti pidettiin lämpimänä siitä huolimatta, joten tämä asia oli merkityksellisempi vanhemmilleni ja kolmelle ennen minua syntyneelle sisarukselleni. Tulin siis joukkoon pienimmäksi, nuorimmaksi ja viimeiseksi. Mietin tuossa aamulla, että kaikkea ne aiemmat sitten pääni menoksi keksivätkin.
Tarzanin poika
Muutaman vuoden vanhempi veljeni ylipuhui leikkimään Tarzania, ja minun osani oli olla Tarzanin poika (en muista, olisinko halunnut olla Jane, mutta pojaksi päädyin). Tarzan pääsi yllättämään hyppäämällä niskaani kerrossängyn yläosasta. Luulen tämän olleen koko leikin tarkoitus. Sain hyvitystä, kun sitten keitimme oikeaa puuroa minun nukenastioillani.
Kasvatustieteilijäsisareni maksoi minulle siitä (milloin milläkin ja mm. huoneessaan olevan kaapin käyttöoikeudella), että seisoin kädet kattoa kohti ojennettuina ja hän sai kutittaa kainaloistani. Inhosin sitä, mutta aina hän sai minut suostumaan. Näen silmissäni vieläkin sen herätyskellon, josta aika katsottiin. On itsestäänselvyys, että sisarussuhteet muokkaavat ihmistä.
Noihin aikoihin asuimme Jyväskylän maalaiskunnassa, Vaajakosken Haapaniemessä. Ei se lapsuus aina ollut pelkästään helppo ja mutkaton, mutta on asioita, joita ei pääse itse valitseman. Jos on nykyään politiikka kokonansa lusikoitava kakku, on mennyt elo kokonainen paketti, josta ei pääse mitään pois heittämään näin jälkikäteen.
Yläkouluaikaa leimasi päämäärätietoisuus. Murrosiän lisäksi siis, jolloin taisin olla vain kauhea. Ainakin näin vanhemman näkökulmasta.
Nuori Kotka Krimillä pioneerileirillä. Kuukauden.
Analyyttisesti selvittelin, mitä haluan työkseni tehdä, ja sitä kohti lähdin menemään. Tavoitteena oli päätyä opettajaksi valitsemalleni alalle, vaan viime metreillä jäljelle jäi lähinnä ala, eikä opettaminen enää kiinnostanut.
Tapasimme peruskoulussa samalle luokalle päädyttyämme lasteni isän kanssa, ja vuosien kuluttua avioiduimme. Äidiksi tulin 21-vuotiaana, ja siksipä saan nyt päivittäin hämmästellä, kuinka lapseni voi olla jo autokouluikäinen? Pojut tulivat maailmaan kesken opintojeni, joten pienten lasten äitinä tein ne loppuun.
Kuumeinen äiti ja esikoinen
Siihen kohtaan ajoittui pysyvä muuttomme Kuopioon, kun valmistuttuani täältä tarjottiin töitä. Siitä on pian 15 vuotta. Poikani onnittelivat minua äsken sanoen: ”Hyvvää syntymäpäivää!” Päätelkää siitä itse ajan vaikutus.
Täällä sitten hyppäsin taas mukaan näihin yhteisiin asioihin. Kotiperintö asiaan on vahva. Olen aiemminkin kertonut pappani toimineen aikanaan Vaajakoskella työväenyhdistyksen puheenjohtajana. Tällainen tausta tarkoittaa asioita. Vähintäänkin puheet kotona olivat myös poliittissävytteisiä. Jaoin nuorena äitini vaalimainoksia. Jotkut hommat ne vaan periytyvät.
En muista nähneeni elävää keskustalaista ikinä Keski-Suomessa. Koulukaverinani oli kyllä Sotamaa-niminen tyttö, ja luultavasti hänen vanhempiaan voisi ainakin näin jälkikäteen epäillä. Niin se maailmankuva avartuu. Täällä sitä ollaan, Keskustan sydänmailla.
Lapsena valittu elämänkumppani oli sopiva siksi alkumatkaksi molemmin puolin. Hyvä on ollut yhdessä poikia huoltaa, vaikkemme avioliittoamme jatkaneetkaan.
Jouluaarteet pakkasessa
Töitä on tullut tehdyksi paljon. Ollessamme joskus maailmalla esimieheni kanssa hän kertoi yhteistyökumppaneille, että päivätyöni lisäksi minulla on myös päätyö, politiikka. En jäänyt miettimään asian monimerkityksisyyttä, kun kuitenkin kyseessä on savolainen sanoja.
Totta se on, että nykytilanteessa kaupunginvaltuuston ja – hallituksen jäsenyydet vievät paljon aikaa. En sitä valita, se vaan on niin. Ja toki esimerkiksi valtuustopaikan saamiseksi on paljon töitä tehtykin. Olen vuosien varrella jättänyt monta mieluista luottamustoimea pois voidakseni hoitaa kunnolla jäljelle jääneet. Olen laittanut etusijalle ne toimet, joihin on käyty vaalit ja ihmiset ovat siten valinneet edustajakseen. Minusta jo vaaleihin lähtö on lupaus sitoutumisesta. Ne vaan hoidetaan. Ja muuten vapaaksi jäävällä ajalla luetaan, liikutaan ja vain ollaan. Facebookissakin.
On minulla silti ikävä esimerkiksi Juniori-KalPaa ja Työterapista yhdistystä. Molemmissa tehdään loistavaa työtä pohjoissavolaisten hyväksi. Toisessa liikutetaan lapsia ja nuoria opettaen heille samalla elämän pelisääntöjä, ja toisessa tarjotaan asumispalveluja päihde- ja mielenterveysimmeisille.
Niin, ja nyt olen ehdolla eduskuntavaaleissa. On minulla tahto ja tavoite kehittää yhteiskuntaamme kaikella silläkin tarmolla, jonka nyt laitan päivätyöhöni. Haaveilen edelleen siitä, että ihmisen varallisuus ei vaikuta hyvän elämän mahdollisuuksiin. Aidosti rakastan tasa-arvoa. Ja oikeudenmukaisuutta. Vaikka välillä vähän kärsimätön olenkin.
Oikeus omiinsa
06.01.2011 12:22
Tiesittehän, että lapsella on aina oikeus vanhempiinsa? Kumpaankin vanhempaansa.
Ja kuitenkin sanapariin ”lapsen etu” vedoten tuota oikeutta loukataan välillä törkeästi. Saisimmekohan tämän sivistysvaltiossamme loppumaan?
Minuun oli joitakin vuosia sitten yhteydessä isoäiti, jonka sydän itki lastenlastensa vuoksi. Hänen pojalleen oli tullut ero, ja lasten äiti päätti heittäytyä hankalaksi. Hän eristi lapset niin isästään kuin isän puolen suvusta. Sovittuun tapaamiseen isän kansa lapset eivät päässeet, kun koiralla oli synttärit. Syyt vaihtelivat, mutta lopputulema oli aina sama. Aiemmin vahvasti perheen arjessa mukana ollutta isoäitiä lapset livahtivat tapaamaan salaa, hän kun asui melko lähellä.
Toinen vanhemmista käytti valtaansa ja saattoi jopa itse uskoa toimivansa lasten edun mukaisesti. Yhteiskunnan voimattomuus ihmetytti tuolloin. Sivusta oli nähtävissä, kuinka irvokkaaseen muotoon lapsen etu välillä vääntyy aikuisten riitojen keskellä.
Eilen uutisoitiin laajasti eri medioissa, että huoltajuusriitoja pyritään jatkossa sovittelemaan ennen oikeudenkäyntiä. Tämä on hyvä kokeilu, joka toivottavasti kaksivuotisen kestonsa aikana löytää muodon, jolla lapsen etu saadaan aidosti johtoajatukseksi myös erotilanteissa.
Meillä on helposti havaittavissa parikin yhteiskunnallista virtausta, joiden äärellä hämmästelemme laineilla keikkuvia seurauksia löytämättä virran alkulähdettä. Toinen niistä on virta, jossa äidit mielletään isiä paremmiksi vanhemmiksi. Isät joutuvat taistelemaan siitä, että kaikissa tilanteissa suhde lapseen säilyisi.
Avioeroissa noin 80 % tapauksista lapset jäävät äidilleen, mutta silloin kun isät haluavat lähivanhemmuuden, tilanne on tasan – puolet jää isille, puolet äideille. Tämän voi tulkita siten, että virta on hiljalleen kääntymässä ja käytännössäkin annamme saman arvon lasten ja isien suhteille kuin on äitien ja lasten suhteella.
Virtaa on ohjattava yhteiskunnan taholta siten, että tasa-arvo toimii aidosta lapsen edusta lähtien. Silloinkin, kun erotilanteissa tunteiltaan haavoittuneet vanhemmat eivät sitä näe. Oli kyse sitten isän tai äidin vahingoittuneista tunteista.
Tiedän, että se on paljon vaadittu. Mutta siihen on hyvä syy. Erikoispsykologi Päivi Mäntylä-Karppinen toteaa asian näin: ”Lapsen myönteisen itsetunnon kehittymisen kannalta on tärkeää, että hän saa samaistua kumpaankin vanhempaan, yksinkertaisesti tykätä kummastakin ilman, että se tulkitaan toisen puolelle asettumiseksi.” (SS 6.1.2011)
Meidän perherauhaamme kuuluu hyvää. Meneillään oleva viikko on ollut vielä melko rauhallinen luottamustoimista. Olen nauttinut mm. töiden jälkeisistä päiväunista. Jonakin iltana kuulin poikieni jutustelevan keskenään niitä näitä. Hehän ovat tällä hetkellä 16- ja 17-vuotiaat. Hihitellen ajatukseni lensivät reilun kymmenen vuoden taakse, kun pojat vielä jakoivat huoneen ja olivat jo sängyissään.
Samalla tavalla kuulin heidän keskinäistä keskusteluaan. Toinen kysyi toiselta hänen pahinta vihollistaan. Voitte arvata, että pienten poikien maailmassa niitä on vaikka mitä jääkiekkojoukkueista Harry Potter -pahiksiin. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Nämä pojat tulivat kuitenkin heti samaan tulokseen. Äitin tekemä tomaattikeitto pääsi kummankin listan ykköseksi.
Siihen toiseen yhteiskunnalliseen virtaukseen, jota olen ihmetellyt, palaan myöhemmin. Hyvää loppiaista sinulle!
Niin se meni – vuosi kymppi
01.01.2011 7:00
Viime tammikuussa kokoontui ihka ensimmäinen Kuopion kunnallispoliittinen kirjallisuuspiiri. Aiemmassa blogissani kerroin sen synnystä, mutta tuo blogi on nyt blogien palvelutalossa. Luultavasti julkisin varoin ylläpidetyssä. Lyhyt luomiskertomus on siis paikallaan.
Viheriä valtuutettu Tuomainen päivitti Facebook-statukseensa jotakin kirjallisuuteen liittyvää, jota ensin kommentoi sinistyvä valtuutettu Haapakorva. Seuraavaksi ehdin minä sävyttäen ryhmää punaisellani. Mukaan hyppäsi vielä varavaltuutettu Hämäläinen, punavihreä. Tuulia on siis vihreä, mutta edelleen hänen mp3-soittimessaan on työväenlauluja. Siellä sitä porvareita lahdataan Tuulian pyöräillessä ympäri kaupunkia.
Siinäpä joukko, jolla halusimme kokoontua kirjallisuuden ja kunnallispolitiikan merkeissä. Ensimmäinen tapaaminen osui syntymäpäiväkseni, joten sain piiriltä lahjaksi runon. Se, kuten kaikki muutkin myöhemmin syntyneet, on täysin julkaisukelvoton. Mutta kivaa meillä on. Eikä kannata väheksyä sosiaalisen median vaikutusta todelliseen eloon, hei.
Kirjallisuutta
Piiriä edelleen
Helmikuussa merkityksellisintä oli isäni poismeno. Niin sekoittuvat elo ja luottamustoimet. Olimme pitämässä valtuuston kokousta, kun sain puhelun OYS:istä. Isääni yritettiin elvytettää parhaillaan. Palasin hetkeksi paikalleni valtuustosaliin tietämättä, mitä tehdä, vaan en voinut jäädä sinne istumaan odottaen seuraavaa puhelua. Siitä huolimatta, ettei minun sijaintini enää tilannetta muuttanut. Ehdin juuri ja juuri kotiin, kun ilmoitus elvytyksen hyödyttömyydestä tuli. Elävästi muistan tuosta hetkestä myös esikoiseni, joka tuli äitiään halaamaan. Vastikään taakse jääneiden murkkuvuosien jälkeen tuolla oli enemmän merkitystä kuin vain halauksella.
Maaliskuussa oli työväenyhdistysten puheenjohtajapäivät Vantaalla, Kuopion kaupunginvaltuusto kokoontui strategiaseminaariin Joensuuhun ja olipa tuolloin puoluevaltuustokin työväenakatemiassa Kauniaisissa. Kokouksia ja menemistä riitti. Ihania ihmisiä ja paljon luottamusta. Jos ei Kuopion strategiasta mitään muuta muisteta, niin se, että meillä on toiveemme kasvaa 150 000 asukkaan kaupungiksi. Ihan pelkästään keskenämme lisääntymällä se ei tule onnistumaan.
Huhtikuuta sävytti pitkäaikaisen työkaverin lähtöön valmistautuminen. Hän halusi vaihtaa paikkakuntaa, ja kevyessä organisaatiossa vuosikymmenten kokemuksen poislähdön arveltiin tuntuvan. Nyt voi todeta, että hengissä ollaan. Kuukausi piti sisällään viikonlopun Tampereella, joka on suosikkikaupunkini heti Kuopion jälkeen. Ja joo, en minä Jyväskylästä ole haaveillut vuosiin. Mihin liene hävisi tuo kaipuu?
Ei elämä pelkkää päättämistä ole
Toukokuussa tapasimme Siilinjärven kunnanhallituksen. Tapaaminen oli hyvä, mutta ellei jatkoa seuraa, se jää vain mukavaksi tapaamiseksi ja hyväksi ruuaksi. Siihen en sentään vielä usko.
Loppukuusta oli demareiden kokoontumisajot Joensuussa puoluekokouksessa. Nuo ovat aina hyviä hengennostatustilaisuuksia, mistä huolimatta asiat siellä ovat pääosassa. En muista, milloin olen sitä ennen tai sen jälkeen nukkunut niin vähän. Ei sitä malta luopua toveriseurasta ennen aamuyötä, muttei anna luonto periksi jättää välistä myöskään aamukasiltakin alkavia valiokuntia.
Mulla on taas asiaa
Valiokunnasta on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni samanmielisyys Arto Bryggaren kanssa. Olimme työelämävaliokunnassa. Esityksissä oli joku ”rangaistusmaksu” työnantajille tietyissä tilanteissa (jostakin näkökulmasta oikeutettu tietty), jota vastustimme. Halusimme keskusteluttaa, edistääkö ko. päätös työllisyyttä vai ei. Meidän näkemyksemme mukaan ei edistänyt, mutta taisimme jäädä vähemmistöön. Sitäkin sattuu näissä hommissa.
Kesäkuussa kävin Liettuassa esikoiseni passilla. Sellaisella, jonka hän on saanut kymmenvuotiaana. Kiittelin runsaasti itseäni jännittäessäni Vilnan kentällä, pääsenkö palaamaan Suomeen, vai joudunko jäämään odottelemaan passini saapumista Vilnaan. Vuoden helpotuksen hetki ajoittui lähtöselvityksen paremmalle puolelle rauhallisille kahveille. Tulee sitä joskus oltua hölmö. Tekosyynä voi käyttää kiirettä ja väsymystä.
Kuukauteen mahtui myös Kuopio Tanssii ja soi -tapahtuma. Tämä kaupunki tapahtumineen on ihana. Tuosta illasta jäi mieleen myös päivällispaikkamme tarjoilija, joka tyylikkäästi ylenkatsoi viheltämällä häntä kutsuvat keski-ikäiset miehet. Niin sitä pitää, koska kukaan muu ei pidä, ellet itse pidä.
Heinäkuussa oli sitten Kuopion menestyksekkäät asuntomessut. Aurinko paahtoi, mutta ihmiset jaksoivat. Töissä ilmastointi toimi milloin toimi, eli nyt kun välillä on ollut toimistossa 17 astetta, on ollut hyvä muistella kesän reilua 30 astetta. Emme ole etsiskelleet tuulettimia, vaan lämpöpattereita. Joka ajalle on oma vempaimensa. Onneksi on. Pyöräilimme kaunista Saaristokatua ystävän ja toverivaltuutettu Iriksen kanssa. Hyvä päivä.
Heinäkuussa teimme perheen kesken matkan Krakovaan. Olen nuoruudestani saakka perehtynyt holokaustiin. Nyt pojatkin olivat riittävän vanhoja näkemään tuon palan maanosamme historiaa. Krakova oli miellyttävä kaupunki maailmanperintökohteen Auschwitz-Birkenaun läheisyydessä. Siellä ei ollut mitään miellyttävää.
Elokuussa kalenteri täyttyi kokouksista ja jo vaalivalmisteluista. Poikaseni aloittivat ammattiopiskelunsa. Arkea vahvasti eleltiin.
Syyskuussa syötiin rantakalaa Vehmersalmella, eikä siellä kuntaliitos kaduttanut. Vehmeriläisiä ovat edelleen, vaikka kuopiolaisia ovatkin. Osallistuin myös KuPSin juhlapeliin kh:n jäsenyyden kautta. Aulis Rytkönen sai ansaitusti tuolloin oman katunsa Keskuskentän läheisyyteen. Me muut saimme KuPSin huivit. Sille on ollut vaikea keksiä käyttöä sittemmin. Vaan kuulkaas, ei se synti ole, että tässäkin kaupungissa olisi hyvät olosuhteet harrastaa myös jalkapalloa. On meillä parannettavaa.
Lokakuussa olemme näemmä jälleen pitäneet kirjallisuuspiiriä. Muutaman kerran ehdimme tässä välissäkin. Päätimme laajentaa piiriä yhdellä uudella jäsenellä, ja koska valtuutettu Mäntyniemi oli halukas ja täytti jäsenkriteerit, toivotimme hänet tervetulleeksi. Mikko lunasti kyllä heti paikkansa. Jaa, tämä merkintä kalenterista onkin tainnut siirtyä marraskuulle, kun kaikilla oli sitä ja tätä. Vaan tänne suunniteltiin.
Kuukauteen mahtui ammattikoulun vanhempainiltakin. Jännä kokemus. Hyvä sellainen.
Marraskuussa kokoontui taas puoluevaltuusto, nyt Pikkuparlamentissa Helsingissä. Jungner oli ensimmäistä kertaa puoluesihteerinä mukana. Taisin saada flunssan tuolta reissulta. Nuoret Kotkat viettivät vuosijuhliaan Kuopiossa (puoluevaltuustosta paluuiltana), ja minulla oli aidosti sekä ilo että kunnia saada pitää juhlapuhe. Kotkat veivät minut aikanaan pioneerileirille Mustanmeren rantaan, josta pääsin tutustumaan neuvostoliittolaiseen sairaalaan. Ei ole ikävä, vaan kokemus se oli sekin.
Merkittävää marraskuussa oli myös Mielenterveyspäivät. Niillä on aina esillä tärkeitä asioita. Merkittävää on myös se, että vapaaehtoistoimijat ovat uskoneet vahvasti asiaansa, ja näilläkin päivillä yhtenä puhujana oli tasavallan presidentti Halonen. Ei pidä antaa valtaa asenteelle ”no eihän me nyt kuitenkaan”.
Eilen päättynyt kuukausi oli päätöksenteossa budjettiaikaa. Käytimme juustohöylää mailana lyödessämme talouden sopeuttamispallon uuden palvelujärjestelmän tekijöille. Nyt valtuusto ei pakota tekemään paniikkipäätöksiä, vaan antaa mahdollisuuden saada palvelut ja talous terveesti tasapainoon. Vuoden päästä tiedämme, onko tuollaista yhtälöä olemassakaan. Olen sellaiseen kyllä törmännyt parissa muussa luottamustoimessani, enkä usko kaupungin väen jäävän yhtään huonommaksi.
Joulu oli rauhallista aikaa. Olemista ja mitään tekemättömyyttä ne muutamat päivät. Tuli tarpeeseen.
Siinä se vuosi oli, kun muutaman mutkan vetää suoraksi. Paljon tuli opittua.
Merkityksellisin huomio elosta vuoden mittaan oli, etten ole enää pienten lasten äiti. Murkkuaikakin alkaa olla elettyä (Luojan kiitos), joten arki on muuttunut tasaisemmaksi. Tästä, kuulkaas, nauttii.
Poliittisen viiteryhmäni paikallisversion, eli siis Kuopion demareiden yhteinen päätös siitä, että perustamme luottamuspaikkajakoamme myös mentorointiajatukselle, on osoittautunut loistavaksi. Käytännössä tämä näkyy siten, että (vasta) toisen kauden valtuutettuna päädyin Pekan pariksi kaupunginhallitukseen. Siinä olemme istuneet kaksi vuotta vieretysten. Minä ensimmäistä kautta, Pekalla takana on jo useampia. Kaiken tarvitsemani tuen olen varmuudella saanut.
Vuosi on opettanut senkin, että ehkä järkevälle ja vastuulliselle päätöksenteolle on vielä paikkansa. Usko on meinannut välillä loppua. On näyttänyt sille, että kaverit vieressä (enkä tarkoita nyt Pekkaa) menestyvät väittämällä asioita, joita kuopiolaiset haluavat kuulla, vaikka kyseessä olisi mahdottomuus. Kun sitten näet asioiden etenevän ja joskus jopa oikeudenmukaisuuden toteutuvan järjellisellä tavalla, antaa se voimaa jatkaa välillä melkoisen kivireen vetämistä. Eikä sitä onneksi koskaan ole tarvinnut yksin tehdä.
Koskettavinta viime vuoden päätöksenteossa oli joutua vierestä katsomaan, kun yhteiskunnan turvaverkko repeää lasten alta. Reiät olivat nähtävissä, omaiset yrittivät huutaa, mutta jälki oli pelkästään kauheaa. Se veti hetkeksi polvilleen, kuten olen aiemmin kertonut, muttei näistä saa lannistua. Nehän osoittavat sen, että hemmetisti työtä on jäljellä. Jatketaan sitä.
Hyvää alkanutta vuotta, ystävät ja rakkaat!
1 2 Seuraava »
Kyselyt
Lataa ...